Panokset oman palvelutuotannon ja henkilöstön kehittämiseen

Suomessa kunnilla on päävastuu kansalaisten hyvinvointipalveluista. Pohjoismaisen hyvinvointimallin peruspilarina ovat kaikille yhteiset julkiset palvelut varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Yhteiskunnassa on menossa määrätietoinen hyökkäys tätä hyvinvointivaltiomme peruspilaria vastaan. Yhteisessä rintamassa ovat Elinkeinoelämän keskusliitto, kauppakamarit, yrittäjäjärjestöt ja merkittävä osa poliittista oikeistoa Kokoomuksen johdolla.

Hyvinvointivaltion murentajien perusväittämä on, että kunnan rooliksi riittää vastuu palvelujen järjestämisestä. Kuorrutukseksi he tarjoavat palvelujen käyttäjille valinnanvapautta. Käytännön keinoina ovat yhtiöittämiset, palvelujen suorat ulkoistamiset ja erilaiset palvelusetelihankkeet.

Oman kunnallisen palvelutuotannon puolesta puhuu minusta ainakin seuraavat perusteet:

1. Tuotannon ja järjestämisvastuun eriytyminen johtaa väistämättä palvelujen laadun vaihteluihin ja jopa räikeisiin tason alituksiin ja/tai kustannusten karkaamiseen. Samalla päättäjien ohjausmahdollisuudet heikkenevät.
2. Palvelutuottajien vaihdokset johtavat jatkuviin toiminnallisiin ja henkilöstömuutoksiin. Erityisesti hoito- ja hoiva-aloilla tämä on ongelmallista.
3. Henkilöstölle kilpailuttaminen merkitsee toistuvaa epävarmuutta työpaikan ja palvelussuhteen ehtojen osalta. Esimerkiksi siivous- ja ruokahuollon tehtävissä ulkoistaminen merkitsee lähes aina jo ennestään pienipalkkaisten työntekijöiden palvelussuhteen ehtojen heikkenemistä.
4. Ulkoistettujen palvelujen palvelusopimukset ovat yleensä rajatumpia kuin käytännön tarpeet, mikä johtaa usein tason laskuun ja/tai kirpeisiin lisälaskutuksiin.
5. Erilaiset palvelusetelit edistävät palvelujen laadun ja saatavuuden epätasa-arvoistumista. Ne, joilla on varaa, ottavat setelin ja maksavat omasta pussistaan extraa. Jonot ohitetaan ja rahalla saa laatuakin. Tämä kehitys johtaa siihen, että keskiluokan kiinnostus julkisten palvelujen kehittämistä ja rahoittamista kohtaan vähenee. Vaarana on julkisten palvelujen näivettyminen köyhäinhoidoksi.
6. Kilpailutusprosessit ja ulkoistettujen toimintojen kontrollointi vie kunnalta paljon resursseja. Samalla kunnan mahdollisuudet kehittää omaa palvelutoimintaa heikkenevät ja oman toiminnan mittakaavahyödyt pienenevät.
7. Yritystoiminnassa viimekätisenä tavoitteena on liikevoiton tuottaminen. Työvoimavaltaisilla palvelualoilla tämä voitto revitään liian usein tasoa tiputtamalla ja/tai työntekijöiden selkänahasta.
8.  Julkisten palvelujen tuotanto on julkisen rahoituksen ja niiden mittakaavan vuoksi erityisen keskittymishakuista. Markkinatilanne on epäaito ja vääristyy helposti. Esimerkiksi terveyspalveluissa yksityistä vaihtoehtoa hallitsee muutama kansainvälisten pääomasijoittajien omistama veroparatiisifirma. Sosiaalipalveluissa kehitys on johtamassa samanlaiseen asetelmaan.

Olen siis vahvasti sitä mieltä, että hyvinvointimallimme keskeisenä perustana on julkinen palvelutuotanto. Se mahdollistaa parhaiten palvelujen laadun ja saatavuuden ohjaamisen ja on perustana tasa-arvon toteutumiselle. Oman palvelutuotannon keskeinen rooli ei myöskään poissulje kolmannen sektorin tai yksityisten yritysten täydentäviä palveluja.

Käytännön esimerkit Englannista, Ruotsista ja Suomesta tukevat kantaani. Yksityistäminen lisää eriarvoisuutta, johtaa liian usein vakaviin laatuongelmiin ja usein myös kohoaviin jopa karkaaviin kustannuksiin. Siksi moni kunta onkin palannut tai palaamassa omaan palvelutuotantoon ja sen kehittämiseen.

Syksyn kuntavaaleissa tämä kysymys on eräs keskeinen vedenjakaja. Annammeko julkisen julkiset palvelumme kasvottomien pääomasijoittajien voitontavoittelun välineeksi. Vai sijoitammeko omat panoksemme ja henkilöstön osaamisen kunnan oman palvelutuotannon kehittämiseen. Kysymys on hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja tasa-arvosta.

Mauri Keskinen